Vesililjat (Agapanthus): Hänen rakentamansa lampi, jota hän maalasi kolmekymmentä vuotta
Seiso hiljaisen lammen reunalla keskellä aamua ja katso suoraan alas. Menetät jalansijan melkein heti. Siinä on pinta, lehtineen jotka lepäävät tasaisesti. Siinä on vesi, ruskea ja vihreä ja täynnä varsia jotka menevät alas. Ja siinä on taivas, joka myös on siellä, saapuen ylhäältä ja ilmestyen alas, niin että sama neliöjalka vettä sisältää lehden, syvyyden ja pilven yhtä aikaa. Silmäsi ei voi päättää, mihin kolmesta uskoa.
Vuoteen 1915 mennessä vanha mies oli katsonut siihen veteen yli kaksikymmentä vuotta ja alkanut tehdä siitä kuvia, jotka olivat suurempia kuin lampi ansaitsi.
Hän rakensi aiheen ennen kuin maalasi sen
Tämä osa jätetään usein väliin. Lampi ei ollut löydetty. Hän asettui Givernyyn vuonna 1883 ja rakennutti vesipuutarhan vuodesta 1893, ja vietti sitten vuosikymmeniä muuttaen sitä, istuttaen sitä ja pitäen sitä kunnossa. Liljat valittiin. Ranta muotoiltiin. Heijastukset, jotka täyttävät nämä kankaat, ovat olemassa, koska joku päätti, missä pajut ja agapanthuset seisoisivat.
Joten aihe oli valmistettu vuosien mittaan miehen toimesta, joka vietti loppuelämänsä väittäen vain tallentavansa sitä, mikä oli hänen edessään. Molemmat asiat ovat totta. Hän maalasi luonnosta, ja luonto oli järjestetty. Se on yksi taiteen omituisimmista tosiasioista: taiteilija, joka vietti kolmekymmentä vuotta rakentaen aihetta niin hitaasti, että lopulta hän ei voinut enää erottaa, missä puutarha loppui ja maalaus alkoi.
Toinen tosiasia on vaikeampi. Noin vuonna 1912 hänellä havaittiin kaihi. Kaihi ei vain sumenna. Se kellastaa ja himmentää, niin että siniset muuttuvat harmaiksi ja violetit ruskeiksi, ja koko maailma saa lämpimän utuisen sävyn, joka paksunee joka vuosi. Miehelle, jonka koko elämäntyö perustui kahden läheisesti toisiinsa liittyvän värin erottamiseen yhdellä silmäyksellä, tämä diagnoosi oli alku taistelulle, jota hän ei voinut voittaa. Suuret koristeet, mukaan lukien agapanthus- ja vesililjamaalaukset, jotka aloitettiin noin vuonna 1914 kolmannessa suuressa studiossa, tehtiin tämän varjossa.
On syytä tietää, mikä agapanthus on, koska se antaa ryhmälle nimensä. Se on rantakasvi, ei vesikasvi, ja sillä on pitkät, hihnamaiset lehdet, jotka kaartuvat ulospäin, ja korkeat, paljaat varret, joissa on pyöreä pää sinisiä tai valkoisia kukkia. Istutettuna lammen reunalle se tekee jotain hyvin erityistä näkymälle. Lehdet taipuvat kaarissa vettä kohti, ja kukkien päät leijuvat niiden yläpuolella varrella, jotka ovat liian ohuita nähdäkseen selvästi etäältä, joten koko kasvi näyttää löysältä siniseltä pilveltä, joka istuu sinun ja pinnan välissä. Se on muoto, joka leijuu näissä maalauksissa, joskus läsnä kasvina ja joskus vain heijastuksena, ja se antaa vedelle sen pystysuoran rytmin.
Sisällä, suuressa koossa
Näitä myöhäisiä kankaita ei kannettu alas veden äärelle. Ne maalattiin tarkoitusta varten rakennetussa studiossa, joka oli tarpeeksi suuri pitämään ne sisällään, lammesta, johon pääsi minuutin kävelyllä, mutta joka ei fyysisesti ole etualalla. Tämä muuttaa kaiken siitä, miten ne tehtiin.
Työskentely tuossa koossa tarkoittaa, ettet voi nähdä koko kuvaa koskettaessasi sitä. Seisot lähellä tehdäksesi merkin ja sitten sinun on peräännyttävä selvittääksesi, mitä se teki. Päivän työstä tulee sarja etenemisiä ja vetäytymisiä, ja seitsemänkymmentävuotiaana se on yhtä paljon fyysinen ponnistus kuin taiteellinen.
Se myös tarkoittaa, että maalauksia voitiin työstää ja muokata uudelleen pitkiä aikoja, kerros kuivan kerroksen päällä, ja muokata suhteessa toisiinsa. Katso tarkkaan myöhäisen liljamaalauksen pintaa, ja löydät aikaisempia tiloja läpi pintakerroksen, viileämpiä värejä haudattuina lämpimämpien alle, vetoja yhteen suuntaan ja vastakkaiseen suuntaan myöhemmin päälle asetettuna. Nämä eivät ole nopeita kuvia, jotka teeskentelevät olevansa nopeita. Ne ovat hitaita kuvia, jotka teeskentelevät olevansa hetki.
Kuinka katsoa maalausta ilman horisonttia
Ensimmäinen asia, jonka huomaat, on se, mikä puuttuu. Ei ole horisonttiviivaa, ei taivasta ylhäällä, ei rantaa alhaalla, ei polkua, joka johdattaa sisään, eikä kiinteää näkökulmaa, joka kertoo, kuinka kaukana mikään on. Hän poisti koko rakennelman, jota maisemamaalaus oli käyttänyt neljäsataa vuotta. Jäljelle jäänyt pinta, jota katsotaan ylhäältä, menee sekä ylös että alas samanaikaisesti.
Kokeile lukea se tässä järjestyksessä:
- Etsi lumpeenlehdet ensin. Ne ovat ainoat elementit, jotka lepäävät tasaisesti, ja niiden soikiot ovat ainoa vihje veden tasosta. Ne myös pienenevät mennessään taaksepäin, mikä on ainoa perspektiivi, jonka maalaus sallii itselleen.
- Etsi sitten heijastukset. Ne kulkevat pystysuunnassa alaspäin kankaalle, ja ne koostuvat taivaasta ja rannan kasveista. Missä heijastus leikkaa lumpeenlehden, katsot kahta eri syvyyttä, jotka asuvat samassa paikassa.
- Etsi sitten tummat kohdat, ne, jotka luetaan vetenä eikä mitään siinä heijastuvana. Nämä ovat syvimmät sävelet, ja ne työntävät kaiken muun eteenpäin.
- Lopuksi kukat itse, pienet tylpät kosketukset vaaleanpunaista ja valkoista, jotka istuvat kaiken päällä, viimeiseksi lisättyinä ja yksin jätettyinä.
Kun olet erottanut nämä neljä rekisteriä, katso kuinka maali vaihtuu niiden välillä. Heijastukset vedellään ja juovitetaan, lehdet painellaan tasaisiksi, kukat ovat yksittäisiä ladattuja vetoja. Kosketus tekee kuvausta, jonka piirustus normaalisti tekisi.
Anna sitten sen mennä epätarkaksi. Nämä maalaukset eivät ole rakennettu ratkaistaviksi. Tietyn etäisyyden jälkeen neljä kerrosta sulautuu yhdeksi muuttuvaksi kentäksi, mikä on täsmälleen kokemus siitä, kun tuijottaa veteen kunnes lakkaa tunnistamasta asioita.
Mitä se tekee huoneelle
Vedenpinta ilman horisonttia käyttäytyy toisin kuin maisema seinällä. Maisema avaa reiän huoneeseen ja lähettää sinut sen läpi. Tämä levittää värin kentän seinälle ja jättää sinut paikoillesi. Vaikutus on lähempänä tunnelmavaloa kuin näkymää, ja se on huomattavan rauhoittava sen vuoksi.
Koolla on merkitystä enemmän täällä kuin melkein missään muussa aiheessa. Nämä kuvat on suunniteltu suuriksi, ja ne menettävät argumenttinsa postikortin koossa, koska koko pointti on, että kuva ylittää huomiosi reunan. Valitse suurin formaatti, jonka seinä voi kantaa, ja ripusta se sitten tavallista alemmas, niin että vesi on silmälinjasi alapuolella kuten silloin, kun katsot lampeen.
Anna sille tyhjää seinää molemmille puolille. Mikä tahansa lähelle ripustettu antaa vaakasuoran viittauksen, jonka maalaus tarkoituksella pois jätti, ja illuusio katoaa. Tyhjä seinä ei ole tilanhukkaa täällä, se on osa teosta.
Se on myös harvinainen kuva, joka paranee hämärässä. Hämärässä tai yhden lampun alla vihreät ja siniset uppoavat, ja vaaleanpunaiset kukat pysyvät näkyvissä pisimpään, mikä on täsmälleen mitä tapahtuu oikealla lammella, kun valo hiipuu. Ripusta se sinne, missä näet sen illalla, ja saat sen ilmaiseksi joka päivä, puutarhasta, jonka itsepäinen vanha mies istutti ja istutti uudelleen, kunnes se suostui olemaan maalaus.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos Cleveland Museum of Art kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.