Silta Argenteuilissa harmaana päivänä
Tässä kuvassa ei ole aurinkoa, ja se on koko asian ydin. Joki on tinanharmaa. Taivas on matala kansi. Kaukaisesta rannasta on tullut pehmeä ja väritön kosteudessa, ja silta, joka kirkkaana päivänä heittäisi kovan arkkitehtonisen varjon veden yli, seisoo yksinkertaisesti siinä märkänä. Useimmat ihmiset kuvittelevat impressionismin auringonpaisteena vedessä. Suuri osa siitä on itse asiassa tätä: harmaata valoa, tyyntä ilmaa, ja maalari, joka todistaa löytävänsä väriä päivästä, joka näyttää olevan vailla sitä.
Monet asui Argenteuilissa vuosina 1871–1878, joenpätkällä, joka oli helposti kaupungista saavutettavissa, purjehdusseurojen suosiossa ja viikonloppuveneiden vilkkaana. Hänellä oli siellä ateljeevene, matalapohjainen alus, joka oli varustettu niin, että hän saattoi työskennellä keskeltä vettä eikä rannalta. Se on erityinen kunnianhimo. Se tarkoittaa, että hän halusi aiheen ympärilleen, ja se tarkoittaa, että kuvapintaa tehtiin asiassa, joka keikkui.
Silta oli ollut rikki
Argenteuilin sillat, sekä tie- että rautatiesillat, oli tuhottu Ranskan–Preussin sodassa ja rakennettu uudelleen sen jälkeen. Kun Monet muutti sinne, hänen jokensa ylittävät rakenteet olivat uusia. Uutta kiveä, uutta rautaa, korvaavia pylväitä, ylityspaikka, joka oli otettu kaupungilta pois ja annettu sille takaisin.
Hän ei maalannut sitä aiheena. Kuvassa ei ole raunioita, ei muistomerkkejä, ei mitään, mikä pyytäisi ajattelemaan sotaa. Mutta se muuttaa sitä, mitä katsot. Tämä ei ole vanha silta, joka on aina ollut siinä. Se on korjaus, maalattu muutama vuosi korjauksen jälkeen, miehen toimesta, joka oli palannut kotiin maahan, joka oli äskettäin hävinnyt pahasti ja oli kiireesti rakentamassa uudelleen tavallista infrastruktuuriaan.
Luettuna näin, harmaa päivä lakkaa olemasta tekninen harjoitus. Jälleenrakennettu ylityspaikka värittömänä iltapäivänä, pari venettä puuhastelemassa sen alla, on kuva normaalin elämän jatkumisesta. Mitään ei tapahdu. Se on hyvä uutinen.
Kaupunki, jonka hän valitsi
Argenteuil ei ollut kaunis paikka, eikä hän valinnut sitä sen viehätyksen vuoksi. Se oli jokikaupunki, joka oli helposti pääkaupungista tavoitettavissa, tarpeeksi lähellä, että ystävät ja kauppiaat saattoivat tulla päiväksi, halpa asua, ja se sijaitsi leveällä vesialueella, joka houkutteli purjeveneitä viikonloppuisin. Siellä oli sekä vapaa-aikaa että liikennettä. Proomut ja huviveneet käyttivät samaa vesialuetta, ja risteykset kuljettivat ihmisiä kaupunkiin ja sieltä pois tavallisissa asioissa.
Hän viipyi seitsemän vuotta, vuodesta 1871 vuoteen 1878, ja maalasi sitä vettä toistuvasti kaikissa olosuhteissa, joita se tarjosi. Seitsemän vuotta on pitkä aika katsoa yhtä joenpätkää. Se tuottaa erityisenlaista tietoa, sellaista, joka kalastajalla on, kun tietää ajattelematta, miten pinta käyttäytyy tietyssä tuulessa ja mitä kaukainen ranta tekee tasaisessa valossa.
Tämä kangas on tuon tuttuuden tuote. Se ei ole jonkun työtä, joka etsii maisemaa. Se on jonkun työtä, joka jo tuntee maiseman täysin ja on tullut ulos lupaamattomana iltapäivänä, koska lupaamaton iltapäivä on itse aihe. Vain maalari, jolla on vakiintunut suhde paikkaan, vaivautuu tallentamaan sen päivänä, jolloin se näyttää ei-miltään.
Kotitaustalla on myös merkitystä. Tämä oli talous, jonka hän oli rakentanut Camillen kanssa, vuosina ennen tämän kuolemaa 1879 32-vuotiaana. Kuvat näiltä seitsemältä vuodelta ovat muun muassa visuaalinen tallenne hänen varhaiselämänsä viimeisestä vakaasta kaudesta.
Maalaaminen veneestä, väärässä säässä
Ateljeeveneestä työskentely ratkaisi yhden ongelman ja loi useita. Se asetti hänet veden tasalle, minkä vuoksi joki täyttää niin suuren osan kankaasta ja miksi silta nähdään alhaalta eikä rannalta. Se merkitsi myös liikkuvaa alustaa, rajoitettua työskentelyaluetta ja täydellistä altistumista sille, mitä taivas tekee.
Harmaa päivä on teknisesti vaikeampi kuin aurinkoinen. Kirkas valo antaa suuren arvoasteikon, ilmeiset varjot, helpon rakenteen. Pilvinen valo puristaa kaiken kapealle keskisävyjen alueelle, ja jos maalaat sen, mitä aivosi sanovat siinä olevan, tuotat mutaa. Ainoa tie läpi on lakata ajattelemasta harmaata värinä ja alkaa etsiä pieniä sävyeroja sen sisällä: vihreää vedessä, violettia kaukaisissa puissa, lämmintä okraa siellä, missä ranta kohtaa joen, heikkoa sinistä siellä, missä taivas on ohuin.
Katso heijastuksia, niin näet toisen kurin työssä. Tyynenä, tylsänä päivänä heijastukset kulkevat pystysuunnassa ja ovat melkein yhtä voimakkaita kuin ne esineet, jotka ne aiheuttavat. Monet maalaa ne pitkinä alaspäin suuntautuvina vetoina, hieman katkonaisina siellä, missä pinta värähtää. Vaakasuorat vedot kuuluvat itse veteen; pystysuorat vedot kuuluvat sille, mitä vesi pitää sisällään.
Mitä katsoa nyt
- Peitä silta kädelläsi, niin kuvasta tulee tutkimus tyynestä joesta. Paljasta se, niin koko tila järjestäytyy. Jänneväli on ainoa kiinteä vaakasuora elementti kankaassa, joka on täynnä pehmeitä siirtymiä.
- Etsi lämpimin kosketus maalauksesta. Harmaassa kuvassa on lähes aina yksi pieni lämmin sävy pitämässä koko viileän värimaailman tasapainossa, ja sen löytäminen on nopein tapa ymmärtää, miten kangas on rakennettu.
- Vertaa lähiveden terävyyttä kaukaiseen rantaan. Etäinen reuna on tarkoituksella pehmennetty. Yksin tuo päätös luo kaiken syvyyden kuvaan ilman piirrettyä perspektiiviä.
- Katso veneitä. Ne on kuvattu kourallisella vetoja, ja silti näet, miten ne istuvat vedessä. Tällainen taloudellisuus vie vuosia.
Hiljainen argumentti sen sisällä
Maalareita oli sukupolvien ajan koulutettu säveltämään maisema draamalla: myrsky, valonsäde, raunio. Tässä kankaassa on silta, joki eikä mitään sääilmiötä. Se vaatii, että tylsä iltapäivä ansaitsee vakavan huomion, että teollisuus ja vapaa-aika jakavat joen on oikeutettu aihe, ja että uudelleen rakennetun ylityspaikan moderni rauta ja kivi kuuluvat kuvaan yhtä paljon kuin katedraali.
Se myös vaatii, että väri selviää auringonvalon menetyksestä. Se on tekninen väite tyynen pinnan alla, ja siksi harmaan päivän impressionistiset maalaukset vanhenevat yleensä paremmin kuin aurinkoiset. Ne ovat vaikeampia, ja ne ovat rehellisempiä siitä, miltä useimmat päivät todella näyttävät.
Miten se käyttäytyy oikealla seinällä
Tämä on mahdollisesti yhteistyöhaluisin kuva, jonka huoneelle voi antaa. Arvoasteikko on kapea, sommittelu vaakasuora ja levollinen, eikä siinä ole kirkasta kohtaa taistelemassa huomiosta, joten se ei koskaan dominoi. Huoneessa, jossa on paljon muuta, se toimii levähdyspaikkana.
Se sopii täsmälleen niihin olosuhteisiin, joita se kuvaa. Tasaisessa, pilvisessä päivänvalossa se näyttää täysin kotoisalta, mikä tekee siitä hyvän valinnan huoneisiin, joissa on heikkoa tai epäsuoraa luonnonvaloa ja joissa aurinkoisemmat maalaukset näyttävät eksyneiltä. Lämpimien iltalamppujen alla veden vihreät ja violetit lämpenevät huomattavasti ja koko pinta muuttuu pehmeämmäksi.
Värien puolesta se elää onnellisesti harmaanvihreiden ja siniharmaiden seinien, tummien ja keskisävyisten puiden, villan, liuskekiven ja tinan kanssa, ja se näyttää yllättävän hyvältä syvän, täyteläisen seinän edessä, jossa maalauksen vaalea taivas lukee aukona. Ripusta se istumakorkeudelle, vaakasuoraan keskelle leveää seinää, ja anna sommittelun leveyden tehdä työnsä. Se on kuva, joka ei vaadi sinulta mitään, ja juuri siksi ihmiset jatkavat sen katsomista.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.