Rouenin katedraali, päivän lopussa
Päivän viimeinen valo ei haihdu rakennuksesta tasaisesti. Se kiipeää. Katu sinertyy ensin, sitten portaalit, sitten alemmat kivimuuraukset, kun taas tornin huippu pitää sisällään ripauksen lämpöä muutaman minuutin pidempään kuin kaikki alla oleva. Jokainen, joka on katsellut länteen avautuvaa julkisivua iltapäivän päätteeksi, tietää tämän. Monet katseli sitä vuokratusta huoneesta Rouenin katedraalia vastapäätä, ja se melkein mursi hänet.
Hän työskenteli siellä kahdessa kampanjassa, vuonna 1892 ja jälleen 1893, huoneista, jotka oli otettu läntistä julkisivua vastapäätä. Ei yhtä kangasta kerrallaan. Monta yhtä aikaa, nojallaan ja pinottuina, niin että kun valo muuttui, hän saattoi laskea yhden sivuun ja ottaa toisen, joka vastasi uusia olosuhteita. Huone oli työpaja liikkuvan kohteen sieppaamiseen. Hän kuvaili työtä kiduttavaksi. Hän sanoi, että se aiheutti hänelle painajaisia.
Mies vuokratussa huoneessa, häviämässä
Ymmärrä ansa, jonka hän itselleen asetti. Hän oli päättänyt, ettei näiden maalausten aihe ollut katedraali. Aihe oli valo katedraalissa tietyllä hetkellä, mikä tarkoitti, että aihe vanheni hänen maalatessaan sitä. Pilvi, joka kulki auringon yli, ei keskeyttänyt työtä. Se päätti kyseisen päivän version työstä.
Viisikymmentäkaksivuotiaana hänellä oli tekniset keinot maalata melkein mitä tahansa, mitä hän näki. Mitä hänellä ei ollut, eikä koskaan voinut olla, oli aika. Päivän loppu teki sen selväksi julmimmalla tavalla, koska viimeinen tunti on nopein tunti. Valon värilämpötila putoaa seinältä minuuteissa hämärässä. Mitä sinulla on kankaalla, kun se katoaa, se on mitä sinulla on.
Hän ei viimeistellyt näitä kuvia Rouenissa. Hän toi ne kotiin ja työsti ne studiossa vuonna 1894, sovittaen kutakin muita vasten, kunnes sarja pysyi koossa kokonaisuutena, ja esitti ne vuonna 1895. Tämä viive kertoo, kuinka kova taistelu oli ollut. Hän tarvitsi vuoden rauhaa ratkaistakseen sen, minkä oli siepannut muutamassa kiihkeässä viikossa.
Miksi päivän loppu ei ole väri, vaan romahdus
Keskipäivällä aurinko tekee kuvailemisen puolestasi. Päivän lopussa aurinko lopettaa kuvailemisen ja alkaa muokata. Yksityiskohdat poistuvat. Varjo nousee ja kerääntyy. Kivi, joka on imenyt lämpöä koko päivän, näyttää hetken aikaa olevan valaistu sisältäpäin eikä ulkoa, ja sitten sekin vaikutelma katoaa.
Tästä syystä kuva ei lueta niinkään arkkitehtuurina vaan kiviverhona. Ristiikkokoristeet, veistokset, goottilaisen julkisivun pystysuora logiikka, kaikki on läsnä massana ja rytminä eikä piirroksena. Monet ei ollut huolimaton. Hän raportoi, miltä julkisivu todella näyttää, kun valo siitä on valunut: massa, jossa on koloja, ei kaavio.
Miten se tehtiin
Maali on paksua. Ei koristeellisen paksua, vaan kohokuvioina ja kokkareina, jotka saavat kiinni oikean valon oikeassa huoneessa, niin että kankaan pinnalla on vastaava karheus kuin rakennuksen pinnalla. Tämä on yksi koko sarjan omituisimmista ja parhaista ideoista. Hän antoi kuvalle veistetystä kivestä ihon, joka käyttäytyy hieman kuin veistetty kivi.
Väri on aseteltu pieninä vierekkäisinä sävyinä eikä sekoitettuna yhteen sävyyn. Siniset ovat violetteja vasten, violetit himmeää ruusua vasten, ja siellä missä lämpö säilyy, se on vedetty viileän yli eikä sekoitettu siihen. Katso portalien syvimpiä syvennyksiä, niin huomaat, etteivät tummat sävyt ole ruskeita tai mustia. Ne ovat kylläistä sinistä ja violettia, mikä on sitä, mitä varjo vaalealla kivellä todella on sillä tunnilla, ja juuri se havainto, jota edellinen sukupolvi maalareita ei ollut halunnut tehdä.
Rakennus maalattuna kuin sää
On syytä pysähtyä miettimään, kuinka outo koko projekti on. Goottilainen katedraalin julkisivu on keskiaikaisen kaupungin tarkoitushakuisin suunniteltu esine. Jokainen kivikerros on leikattu tarkoituksella, jokainen hahmo asetettu kaavion mukaan, ja vuosisatojen ajan oikea tapa piirtää sellainen oli tallentaa tuo tarkoitus tarkasti. Mittaa se, kunnioita symmetriaa, saat ristikot oikein.
Monet ei tehnyt mitään tästä. Hän kohteli suurta suunniteltua esinettä ikään kuin se olisi pilvipeite, jolla ei ole kiinteää ulkonäköä lainkaan, ja jonka ainoa luotettava ominaisuus on, että valo osuu siihen. Rakennusta ei tässä kuvata. Siitä raportoidaan hetkellä, samassa hengessä kuin maalari saattaisi raportoida aallon tai sumun.
Se oli aggressiivinen ajatus, ja sarja tekee väitteestä mahdotonta väistää, koska et voi katsoa yhtä kangasta tietämättä, että on muita. Yhdessä vuonna 1895 esitettynä ryhmä kertoi katsojille jotain epämukavaa: että pysyvä kivimonumentti, jota luulit katsovasi, on sinulle saatavilla vain väliaikaisena ilmestyksenä. Katso sitä kahdeksalta, keskipäivällä ja auringonlaskun aikaan, niin olet nähnyt kolme eri esinettä, joista mikään ei ole todellisempi kuin toiset.
Päivän lopun kangas on tämän väitteen äärimmäinen tapaus. Se on versio, jossa rakennus on melkein antautunut. Toiset kaksikymmentä minuuttia, eikä mitään olisi ollut maalattavana jäljellä muuta kuin tumma massa viilenevää taivasta vasten, ja päivän työ olisi päättynyt, kuten monet, keskeneräisenä.
Mitä katsoa nyt
- Aloita ylhäältä ja lue alaspäin. Etsi korkein kohta, joka vielä kantaa lämpöä, ja huomaa, kuinka nopeasti, tuumissa, se lämpö muuttuu kylmäksi violetiksi. Tämä gradientti on kuvan kello.
- Katso portaalin aukkoihin. Anna silmäsi sopeutua kuin hämärässä huoneessa. Tummat erottuvat eri väreiksi muutaman sekunnin kuluttua.
- Huomaa, ettei mikään reuna maalauksessa ole todella terävä. Hämärässä ihmissilmä menettää tarkkuuden ennen värien erottamista, ja kangas toistaa tämän puutteen.
- Seiso tarpeeksi lähellä nähdäksesi maalin kohoumat, astu sitten taaksepäin, kunnes kivi kokoontuu jälleen. Jossain noin kahdeksan jalan etäisyydellä koko asia napsahtaa rakennukseksi. Se on tarkka etäisyys, jolle kuva on suunniteltu.
Miten se käyttäytyy oikealla seinällä
Hämärämaalaus on iltamaalaus. Viileässä päivänvalossa siniset hallitsevat ja kangas pysyy hieman etäällä, arvokkaana ja hieman ankarana. Lämpimässä lamppuvalossa pimeän jälkeen ylemmän kivimuurauksen säilyneet oranssit ja ruusut heräävät, ja kuva muuttuu huomattavasti lämpimämmäksi ja intiimimmäksi. Harva maalaus muuttuu niin paljon neljän iltapäivällä ja yhdeksän illalla välillä.
Formaatti on selvästi pystysuora ja sommittelu on yksi suuri massa ilman helpotusta, joten se tarvitsee hengitystilaa molemmin puolin. Ahtaalla galleriaseinällä siitä tulee harmaa laatta. Yksinään kapealla seinän pilarilla, konsolin yläpuolella tai käytävän päässä, se tekee päinvastoin: se antaa seinälle korkeutta ja pysäyttää katseen huoneen päässä.
Koska pinta on tekstuurinen, viisto valo on ystäväsi. Lamppu sivulle, ei suoraan eteenpäin suunnattu kohdevalo, nostaa maalin kohoumat esiin ja elävöittää koko pinnan. Ja koska paletti elää sinisessä, violetissa ja kivenharmaassa, se istuu luonnollisesti viileiden seinien, tumman puun, raudan ja valkaisemattoman pellavan kanssa, ja se hiljaa tappaa kaikki lähellä olevat esineet, jotka yrittävät olla kirkkaita. Se ei ole vika. Monet käytti kaksi kampanjaa ja vuoden studio työtä tehdäkseen kuvan, joka päättää väittelyn huoneessa. Se tekee sen edelleen.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos Pushkin Museum of Fine Arts kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.