Olkipinoja kirkkaassa auringonpaisteessa
Keskipäivän sanotaan olevan huonoin mahdollinen hetki maisemamaalarille. Aurinko on korkealla, varjot kutistuvat melkein olemattomiin, muodot litistyvät ja kaikki näyttää haalistuneelta ja luonteettomalta. Kaikki perinteiset neuvot sanovat odottamaan aamuun tai iltaan.
Tämä kangas on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun joku menee ulos juuri väärään aikaan tahallaan.
Valo on tässä korkeaa ja kovaa. Varjot ovat lyhyitä ja painautuvat pinojen juureen, eivätkä levittäydy kauas pellolle. Värit on viety äärimmäisyyksiin: valaistu olki on lähes aggressiivisen kuumaa, varjo sen alla on tiivis, kylmä sävy, eikä niiden välillä ole juuri lainkaan kohteliasta keskitietä. Tämä ei ole lempeä kuva. Se on kuva häikäisystä.
Vuosi, jolloin hän tajusi, ettei yksi kangas riitä
Vuonna 1890 Monet osti Givernyn talon, jota hän oli vuokrannut vuodesta 1883, ja samana vuonna hänen pellolla sijaitsevat olkipinot alkoivat viedä hänet mennessään. Siitä, mikä alkoi aiheena, tuli vuoden ja seuraavan vuoden aikana kampanja.
Tarina, joka aina kerrotaan, on se, että hän meni maalaamaan pinoa, huomasi valon liikkuneen ennen kuin oli valmis, lähetti toisen kankaan, sitten kolmannen, eikä koskaan oikein pysähtynyt. Tapahtuipa se juuri tässä järjestyksessä tai ei, sen logiikka näkyy itse maalauksissa. Hän vei useita kankaita samalla kertaa pellolle, asetti ne vierekkäin ja vaihtoi niiden välillä olosuhteiden muuttuessa, palaten jokaisen luo vain silloin, kun sen aloittanut valo palasi.
Tämä menetelmä paljastaa jotakin, mitä koko maisemamaalauksen perinne oli hiljaa vältellyt: että neljän päivän aikana maalattu kuva ei ole kuva hetkestä, vaan keskiarvo. Jos haluat todella totuuden yhdestä tunnista, sinun on maalattava vain sillä tunnilla, mikä tarkoittaa, että tarvitset yhden kankaan jokaista tuntia kohden, ja silloin aihe lakkaa olemasta pino ja muuttuu itse aika.
Kuvat myytiin nopeasti ja menestyksekkäästi hänen kauppiaansa Durand-Ruelin kautta. Vuosikymmenten jälkeen, jolloin hän oli maalari, jonka työt näyttivät rahoittajien mielestä keskeneräisiltä, hän oli vihdoin tehnyt jotakin, jota markkinat halusivat nopeammin kuin hän ehti tuottaa. Turvallisuus, joka seurasi, rahoitti kaiken myöhemmän: Epte-joen varren poppelit, jotka hän osti huutokaupassa vuonna 1891 estääkseen niiden kaatamisen, ja lopulta puutarhan vesialtaan, jonka hän kaivoi vuodesta 1893 ja maalasi loppuelämänsä ajan.
Mitä kirkas auringonpaiste oikeasti tekee
Voimakas ylhäältä tuleva valo tekee kolme asiaa, ja kaikki kolme näkyvät tässä kankaassa.
Ensinnäkin se puristaa varjon. Pitkä iltavalo heittää olkipinosta varjon, joka on useita kertoja sen oman korkeuden mittainen. Keskipäivällä se heittää pienen, tumman, keskittyneen lätäkön, joka painautuu juureen. Tämä ankkuroi pinon tiukasti maahan ja tekee koko kuvasta raskaamman ja maadoitetumman kuin iltaversiot.
Toiseksi se nostaa maanpinnan valoisuutta. Sänkipelto täydessä auringossa on lähes sokaiseva, vaalea, palanut pinta, jossa on hyvin vähän näkyvää tekstuuria, koska valo on niin voimakasta, että se huuhtoo pois pienet vaihtelut. Hän maalaa tämän laajoina, kuumina, vaaleina alueina, joissa on vähemmän erottelevia siveltimenvetoja kuin samalla pellolla hämärässä.
Kolmanneksi se voimistaa kontrastia rajoilla. Siellä, missä valo kohtaa varjon pinon kartiossa, siirtymä on nopea. Iltaisissa kankaissa tuo käännös on hidas ja värikäs. Tässä se on äkillinen, ja äkillisyys kertoo silmällesi, että aurinko on raivoisa.
Mikään näistä ei välitä sitä, kuinka epämukava hetki on. Leikatulla pellolla ei ole varjoa. Sänki heijastaa lämmön takaisin sinuun, paletti kuumenee niin, että maali käyttäytyy eri tavalla, ja häikäisy vaaleasta maasta on aidosti tuskallista katsella pitkään. Siristäminen on luonnollinen reaktio, ja siristäminen yksinkertaistaa sen, mitä näet, suuriksi vaaleiden ja tummien massoiksi. Ei ole kaukaa haettua sanoa, että tämän kankaan leveä, tyly käsittely on osittain tallenne miehestä, joka katsoo jotakin liian kirkasta tutkiakseen sitä tarkasti.
Mitä katsoa
Mene suoraan pinon alla olevaan varjoon ja etsi sen väri. Tässä valossa se on erityisen kylläinen, usein syvän sininen tai violetti, ja siinä on vihreä reuna, jossa valo kimpoaa takaisin pellolta. Sen pienuus tekee siitä keskittyneemmän, kuin sointu, jota soitetaan harvemmilla kielillä.
Katso sitten pinon valaistua sivua ja laske, kuinka monta eri väriä siinä on. Se ei ole koskaan yksi oranssi. Se vaihtelee lähes kermasta, jossa valo osuu suorimmin, kullan kautta ruosteiseen tai tiilenpunaiseen sävyyn, kun pinta kääntyy pois, ja reunassa, jossa käännös päättyy, on yleensä viileä sävy.
Katso horisonttiviivaa ja puukaistaletta tai mäkeä takana. Kirkkaassa auringossa tuo kaista muuttuu yleensä siniseksi ja hieman sumuiseksi, koska ilmassa on enemmän kuumuuden väreilyä. Tämä sumu estää taustaa tunkeutumasta pinon päälle.
Katso taivasta. Kirkkaissa kankaissa se on yleensä vähiten työstetty osa kuvaa, ohut ja nopeasti vedetty, ja se on tarkoituksellista: hän ei halua mitään siellä kilpailemaan pellon kanssa.
Ja katso maalin paksuutta. Kuumimmat, valaistuimmat alueet kantavat yleensä eniten pigmenttiä, kohoten pinnan yläpuolelle. Fyysinen paksuus ja optinen kirkkaus tekevät samaa työtä.
Miten se käyttäytyy huoneessa
Tämä on grainstack-kuvista kaikkein voimakkain ja sitä on kohdeltava sellaisena. Se on energinen kuva, jossa on voimakas värikontrasti, ja se hallitsee seinää sen sijaan, että sulautuisi siihen.
Se on hyve oikeassa paikassa. Suuressa huoneessa, jossa on paljon valoa ja enimmäkseen neutraaleja pintoja, se toimii yhtenä värin keskipisteenä, joka järjestää kaiken ympärillään. Takka, korkea porraskäytävä tai avotilan pitkä seinä – se kantaa yksin paljon tyhjää seinää.
Se sopii vähemmän hyvin pieniin, vilkkaisiin huoneisiin, joissa on paljon kilpailevia kuvioita ja joissa sen kontrasti muuttuu meluksi.
Värimielessä se sopii hyvin lämpimien neutraalien sävyjen, luonnonpuun, messingin, terrakotan ja valkaisemattomien tekstiilien kanssa, ja se näyttää yllättävän vahvalta syvän vihreää tai tummansinistä seinää vasten, jossa kuumat oljen värit viedään äärimmilleen.
Se on myös sarjan kuva, joka kestää parhaiten kirkkaasti valaistussa huoneessa. Pehmeämmät, matalakontrastiset kuvat voivat näyttää haalistuneilta voimakkaassa päivänvalossa tai kohdevaloissa. Tämä on tehty häikäisyssä, eikä se välitä siitä.
Kaiken myöhemmän alku
Jokainen myöhempi pakkomielle Monet’n elämässä on ennakoitu tässä: halukkuus toistaa aihetta, kunnes aihe katoaa, hyväksyminen siitä, että maalaus voi olla totta vain kapealle aikaviipaleelle, valmius seisoa pellolla olosuhteissa, joita kukaan muu ei halunnut. Pinot olivat konseptin todiste. Poppelit, katedraalit ja kolmekymmentä vuotta itse kaivettua lammikkoa seuraavat kaikki päätöksestä, joka tehtiin tällä pellolla, korkean auringon alla, vuonna 1890.
Maalausta säilytetään Hill-Stead-museossa, yksityistalossa, josta tuli museo, mikä tarkoittaa, että se roikkuu kodin huoneissa eikä galleriasalissa. Siinä on jotakin sopivaa. Se tehtiin työpellolla, tavallisesta maatalousomaisuudesta, sillä hetkellä, kun kaikki muut olivat menneet lounaalle.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos Hill-Stead Museum kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.