Lumpeet: Vihreät heijastukset
Seiso hiljaisen lammen rannalla kuumana iltapäivänä ja katso suoraan alaspäin. On hetki, kun silmäsi tottuvat, jolloin et enää näe vettä. Näet vihreän massan, jossa on asioita leijumassa, etkä voi sanoa, katsotko pintaa, pinnalla olevaa heijastusta vai jotain sen alla. Syvyys ja pinta muuttuvat yhdeksi ja samaksi. Se on hieman hämmentävää, ja useimmat ihmiset katsovat pois muutamassa sekunnissa.
Tämä maalaus on se hetki, pidätettynä sata vuotta, seinän levyisenä.
Siinä ei ole taivasta. Ei rantaa, ei siltaa, ei pajunrunkoa, ei viivaa, jossa vesi loppuu. Mikään ei kerro, kuinka kaukana mikään on tai kuinka suuri maalauksen on tarkoitus olla. Kaikista suurista paneeleista, jotka hän teki, tämä menee pisimmälle poistaessaan maiseman tavalliset elementit, ja se on syy siihen, miksi se edelleen yllättää ihmiset huoneessa, joka on täynnä maalauksia, jotka ensi silmäyksellä näyttävät käsittelevän samaa aihetta.
Vuosi, jolloin hän otti taivaan pois kuvasta
Hän oli aloittanut maalarina, joka kuvasi näkyvää maailmaa sen selkeimmillään: siltoja, veneitä, rantoja, katedraalien julkisivuja. 1870-luvulla hän maalasi joen, jonka yli kulki silta ja jolla purjehti veneitä, ja kuvan avulla olisit voinut suunnistaa kaupungissa. 1890-luvulla hän maalasi katedraalin julkisivua yhä uudelleen vuokratusta huoneesta, ja jopa siinä rakennus säilytti muotonsa.
Vuoteen 1920 mennessä kaikki tuo oli riisuttu pois. Suuret koristemaalaukset maalattiin Givernyssä tarkoitusta varten rakennetussa kolmannessa studiossa vuodesta 1914 vuoteen 1916 alkaen, kankaille, jotka olivat liian suuria kannettavaksi ulos, ja ne hylkäävät sen ainoan konvention, joka oli järjestänyt eurooppalaista maisemamaalausta vuosisatoja: horisontin.
Syyt olivat osittain käytännöllisiä. Kuva, jossa on horisontti, sisältää sisäänrakennetun koon, koska horisontti kertoo, missä seisot ja kuinka pitkä olet. Poista se, ja kuva voi olla minkä kokoinen tahansa, mikä oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi sykliin, joka oli suunniteltu kiertämään katsoja kahdessa soikeassa huoneessa. Hän lahjoitti koko syklin Ranskan valtiolle, ja se asennettiin Orangeriehen vuonna 1927, vuosi hänen kuolemansa jälkeen.
Mutta siinä on muutakin kuin tekniikka. Hän oli kahdeksankymppinen. Hän oli menettänyt toisen vaimonsa vuonna 1911 ja poikansa Jeanin vuonna 1914. Noin vuonna 1912 hänelle oli kerrottu, että hänellä oli kaihi, ja hän työskenteli sen kanssa, kunnes hänet leikattiin vuonna 1923. Maalarilla, joka on tällaisessa asemassa, on syytä olla kiinnostunut kuvasta, jossa ei ole kiinteää pohjaa eikä yläreunaa.
Valmistus: vihreä ei ole yksi väri
Ensimmäinen asia, jonka maalari huomaa tässä kankaassa, on se, kuinka vaikea se on toteuttaa.
Vihreä on paletin petollisin väri. Se latistuu nopeasti, muuttuu mutaiseksi ylityöstettynä, ja suuri alue sitä näyttää yhdeltä kuolleelta levyltä, ellei jokaista neliösenttimetriä pidetä elossa. Hän työskentelee tässä useiden metrien laajuisella vihreällä alueella ja pitää sen hengittävänä koko matkan.
Katso, miten. Vihreät eivät ole sekoitettu yhtenäiseen sävyyn ja levitetty. Ne on asetettu erillisinä lämpötiloina toisiaan vasten: sinivihreä, joka vetäytyy taakse, keltavihreä, joka tulee eteen, oliivinvihreä, joka on melkein ruskea, niin vaalea vihreä, että se on melkein valkoinen siellä, missä valo osuu lootuksenlehteen. Niiden väliin hän punoo violetteja ja murrettuja punaisia, joskus yhtenä vedenä, joka on puoliksi haudattu myöhempien maalikerrosten alle. Nämä lämpimät nuotit estävät koko pinnan muuttumasta kylmäksi ja tasaiseksi, ja niitä on etsittävä, koska ne ovat tarkoituksella hiljaisia.
Maali on tässä paksumpaa kuin vaaleammissa paneeleissa. Joissakin kohdissa näet harjanteen, jonka kuormattu sivellin on jättänyt vedettäessä sivuttain, ja toisissa hän on palannut puolikuivaan maaliin, jolloin aluskerros pursuaa viiruina. Se ei ole siistiä työtä. Sitä ei ollut tarkoitettu tarkasteltavaksi lukuetäisyydeltä, vaikka se kestää sen tarkastelun paremmin kuin useimmat.
Lampi itse oli hänen oma rakennelmansa. Giverny vuokrattiin vuonna 1883, ostettiin vuonna 1890, ja vesipuutarha kaivettiin vuodesta 1893 alkaen, mikä edellytti Epte-joen haaran ohjaamista ja virallisen luvan saamista, kun viljelijät vastustivat. Japanilainen jalankulkusilta seurasi vuonna 1895. Tämän kuvan tiheä kesävihreä on viherkasvien vihreä, jonka hän valitsi ja joka kasvoi kokoon, jota hän oli odottanut.
Opi näkemään se: lue se syvyytenä, ei kuviona
Yleinen virhe tämän paneelin kanssa on katsoa sitä koristeena, miellyttävänä vihreiden muotojen sommitelmana. Se ei ole sitä, ja kuva tulee paljon vahvemmaksi, kun vaadit lukemaan sen tilallisesti. Kokeile tätä.
- Etsi ensin lootuksenlehdet. Lootuksenlehdet ovat ainoita asioita kuvassa, jotka ovat vaakasuorassa. Ne kerääntyvät vaakasuoriin kasaumiin, ja ne pienenevät ja tihenevät kankaan yläosaa kohti. Se on perspektiiviä, joka toimii hiljaa. Kuvan yläosa on kaukana; alaosa on jaloissasi.
- Etsi sitten heijastukset. Pitkät pystysuorat tummemman vihreät viirut ovat puita, ylösalaisin, lojuen veden pinnalla. Ne eivät ole lammessa. Ne ovat yläpuolellasi ja takanasi, ja maalaus näyttää ne sinulle ainoalla tavalla, jolla vesi voi.
- Etsi sitten aukot. Heijastusten välissä on vaaleampia, viileämpiä värialueita. Ne ovat taivasta, myös heijastuneena, myös yläpuolellasi ja takanasi. Joten kuva sisältää taivaan; se vain kieltäytyy asettamasta sitä yläreunaan.
- Pidä kaikki kolme yhtä aikaa. Pinta, heijastus, syvyys. Se on se tunne, jota hän tavoitteli, ja kun sinulla on se, kangas lakkaa olemasta litteä ja muuttuu aidosti huimaavaksi.
Vietä viisi minuuttia ja huomaat jotain muuta: ei ole yhtäkään paikkaa, johon katseesi voisi levätä. Jokainen sommittelu, jota sinulle opetettiin etsimään, polttopiste, aihe, keskus, on pidätetty. Kuva yksinkertaisesti jatkuu. Tämä kieltäytyminen on koko syklin tarkoitus, joka on suunniteltu ympäröimään henkilö kaarevalla seinällä.
Miten se käyttäytyy oikeassa huoneessa
Tämä on kylläisin ja kaikkein sulkeutuvin lammikko-paneeleista, ja se vaatii huoneelta hieman enemmän kuin vaaleat paneelit.
Se on loistava tilassa, jonka haluat tuntuvan viileältä, varjoisalta ja syvältä: ruokasalissa, kirjastossa, makuuhuoneessa, huoneessa, jonka ikkunat antavat tiiliseinälle. Vihreä tässä tiheydessä käyttäytyy kuin ulkona oleva lehdistö; huone tuntuu siltä kuin se rajautuisi puutarhaan, vaikka se ei olisikaan. Huoneissa, jotka ovat täynnä kasveja ja puuta, se on täysin kotonaan.
Seinän väri muuttaa sitä enemmän kuin useimpien kuvien kohdalla. Valkoisella se näyttää tiheältä ja jalokivimäiseltä, melkein kuvakudokselta. Pehmeällä lämpimän harmaalla tai taikinan värisellä seinällä vihreät rentoutuvat ja violetit sekä murretut punaiset tulevat esiin, mikä on mielenkiintoisempi tulkinta. Tummanvihreällä seinällä se sulautuu pintaan ja muuttuu tunnelmaksi eikä esineeksi, jota toiset rakastavat ja toiset pitävät turhauttavana.
Pidä se poissa voimakkaista kilpailevista väreistä. Punainen sohva tai kirkas matto taistelee sitä vastaan ja molemmat häviävät. Anna sille neutraalia seuraa, ja se kantaa koko huoneen.
Ripusta se matalalle ja leveälle, niin että keskikohta on istuvan katsojan silmän korkeudella, ja valaise se tasaisesti. Tämä on kuva ilman polttopistettä, joten kohdevalo on täsmälleen väärä instrumentti; se keksii keskuksen, jonka maalari vietti vuosia poistaen.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos Musée de l'Orangerie kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.