Lumpeet: Puiden heijastukset
Illan myöhäisinä tunteina, kun aurinko on laskenut puiden taakse mutta taivas on vielä kirkas, lampi muuttuu omituiseksi. Vesi on melkein mustaa. Ei tyhjää mustaa; mustaa, jossa on asioita. Heijastuvat puut, jotka keskipäivällä olivat miellyttävä vihreä kuvio, muuttuvat tiheiksi roikkuviksi massoiksi, ja niiden välissä olevat vaaleat aukot näyttävät vähemmän taivaalta ja enemmän tummaan kankaaseen leikatuilta aukoilta.
Voit seisoa tuon veden äärellä pitkään ennen kuin silmäsi asettuvat, ja kun ne asettuvat, huomaat katsoneesi ylösalaisin olevaa metsää, joka leijuu edessäsi ilman mitään sen alla.
Tämä on se paneeli, jonka hän teki siitä. Se on koko syklin tummin teos, ja valoa täynnä olevassa huoneessa se on se, jonka edessä ihmiset hiljenevät.
Vuodet, jolloin valo sammui
Tätä kangasta on mahdotonta katsoa ajattelematta, mitä sen maalanneelle miehelle tapahtui.
Noin vuonna 1912 hänellä diagnosoitiin kaihi. Kenelle tahansa se on harmi; maalarille, jonka koko elämäntyö perustui viileän violetin varjon ja lämpimän harmaan erottamiseen, se oli hyökkäys perustaa vastaan. Kaihi ei vain sumenna. Se kellastaa, se himmentää, se vaimentaa sinisen spektrin pään ensimmäisenä. Hän jatkoi maalaamista yksitoista vuotta ennen kuin alistui leikkaukseen vuonna 1923.
Samoina vuosina hän menetti toisen vaimonsa Alicen vuonna 1911 ja poikansa Jeanin vuonna 1914. Ja vuosina 1914–1916 hän omistautui suurille koristeteoksille, varta vasten rakennetussa kolmannessa studiossa Givernyssä, kankaille, jotka olivat liian suuria työstettäviksi missään muualla. Hän lahjoitti valmiin syklin Ranskan valtiolle. Se asennettiin Orangeriehen vuonna 1927, hänen kuolemansa jälkeen, kahteen ovaaliin huoneeseen, jotka suunniteltiin niin, että paneelit kietoutuisivat jokaisen sisällä seisovan ympärille.
Mikään tästä ei tee tästä kuvasta kirjaimellista surun kuvausta. Hän ei ollut taiteilija, joka maalasi mielialojaan; hän maalasi vettä, taukoamatta, kolmekymmentä vuotta. Mutta tämä kangas on tumma tavalla, jota mikään havaittu lampi ei aivan vaadi, ja katsoja saa huomata, että tummin maalaus, jonka hän koskaan teki siitä vedestä, syntyi vuosikymmenen lopussa, joka oli vienyt häneltä melkein kaiken.
Ylösalaisin käännetyn maailman maalaaminen
Teknisesti tämä on vaikein paneeleista, ja syystä, jota useimmat eivät koskaan ajattele: tummat maalaukset ovat paljon vaikeampia pitää elävinä kuin vaaleat.
Vaaleassa kuvassa on liikkumatilaa. Jokaista väriä voi työntää kirkkaammaksi tai sameammaksi ja se toimii silti. Tumma kuva on kapea kaista, jolla työskennellä; jos menet askeleen liian pitkälle, koko alue romahtaa reiäksi, ja kun se romahtaa, ainoa korjaus on kaapia se pois ja aloittaa alusta. Hän työskentelee täällä useiden metrien lähes mustan veden yli, eikä se koskaan kuole.
Katso mitä tummissa kohdissa todella on. Hyvin vähän siitä on mustaa. Siinä on syvä sinivioletti, joka kantaa suurimman osan painosta. Siinä on pullonvihreä, niin tumma että se luetaan ruskeaksi, aito tummanpunainen raskaimmissa lehvästökohdissa, ja syvyyksissä kylmän sinisen vedoksia, jotka käyttäytyvät kuin takaapäin tuleva valo. Hän rakentaa pimeyttä väristä eikä sen puutteesta, mikä on koko ero varjon, jossa on ilmaa, ja läiskän välillä.
Katso sitten vedosten suuntaa. Heijastuvissa puissa vedokset kulkevat pystysuunnassa, pitkinä ja vedettyinä, koska heijastus on veden venyttämä. Avoimilla kohdilla ne kulkevat vaakasuunnassa, lyhyinä ja katkonaisina, koska niin pinta on. Siellä, missä nämä kaksi suuntaa kohtaavat, maalaus tuottaa oudon kaksoisluennan: alas roikkuva asia ja tasainen taso samassa kangasruudussa.
Kyseinen lampi oli yhtä paljon hänen omaa työtään kuin luonnon. Giverny vuokrattiin vuonna 1883 ja ostettiin vuonna 1890; vesipuutarha kaivettiin vuodesta 1893, mikä vaati Epte-haaran ohjaamista ja luvan hankkimista paikallisten viljelijöiden vastalauseiden jälkeen. Japanilainen silta tuli vuonna 1895. Vuoteen 1920 mennessä hänen istuttamansa puut olivat tarpeeksi kypsiä täyttääkseen veden tiheillä heijastuksilla, joihin tämä paneeli perustuu. Hän oli käytännössä kasvattanut oman aiheensa 25 vuotta.
Oppia näkemään: anna sille kymmenen minuuttia, niin se avautuu
Tämä kuva ei esiinny. Se odottaa. Galleriassa ihmiset antavat sille neljä sekuntia ja siirtyvät eteenpäin, eikä neljä sekuntia riitä silmän sopeutumiseen, aivan kuten oikealla lammella hämärässä. Näin saat siitä enemmän irti.
- Katso ensin tumminta aluetta ja pysy siinä. Älä silmäile. Pidä katseesi yhdessä heijastuvan puun massassa kolmekymmentä sekuntia ja anna silmäsi sopeutua. Värit alkavat erottua siitä, mikä näytti yhtenäiseltä.
- Etsi sitten vaaleat aukot. Ne ovat taivasta, heijastuneena. Huomaa, että ne eivät ole valkoisia; ne ovat pehmeän harmaansinisiä tai samean ruusunpunaisia, ja ne ovat kuvan viileimmät kohdat. Ne kertovat, että taivas lammen yllä oli vielä kirkas.
- Etsi lumpeenlehdet. Ne ovat vaikeasti havaittavissa täällä, mikä on tarkoituksellista. Ne ovat pieniä vaakasuoria pilkkuja, usein vaaleampia toisesta reunasta. Ne ovat ainoat elementit, jotka kertovat, että pinta on olemassa. Ilman niitä kuva luettaisiin taivaaksi eikä vedeksi.
- Astu nyt taaksepäin ja käännä se mielessäsi. Lue tarkoituksella tummat massat pystyssä olevina puina, ei roikkuvina. Kuva kääntyy, kuten optinen kuvio. Se kääntyminen on se kokemus, jota hän tavoitteli.
Palkinto siitä, että viipyy, on se, että kangas vähitellen kirkastuu. Ei kirjaimellisesti; silmäsi vain avautuu. Kymmenen minuutin kuluttua melkein yksivärinen maalaus on täynnä sinisiä, vihreitä ja punaisia. Se on sama sopeutuminen, joka tapahtuu jokaiselle ulkona päivän edetessä.
Miten se käyttäytyy oikeassa huoneessa
Tummia maalauksia käytetään usein väärin. Ne ripustetaan himmeisiin nurkkiin sillä perusteella, että tumma sopii tumman kanssa, ja siellä ne yksinkertaisesti katoavat.
Totuus on päinvastainen. Tämä on kuva kirkkaalle seinälle. Aseta se hyvään päivänvaloon tai kunnollisen lampun alle, niin siitä tulee poikkeuksellisen rikas; tummat kohdat erottuvat, heijastukset saavat väriä, ja se pitää huoneen hallussaan kuin takka. Aidosti pimeässä huoneessa se muuttuu varjon suorakaiteeksi.
Se on vahva valinta seinälle, jota katsot istuen, ei sellaiselle, jonka ohitat. Sohvan takana se menee hukkaan, koska kukaan huoneessa ei näe sitä. Sohvaa vastapäätä, takan yläpuolella, käytävän päässä, jossa lähestyt sitä suoraan, se toimii. Se palkitsee pitkän hitaan katseen, joten aseta se sinne, missä pitkiä hitaita katseita todella tapahtuu.
Valkoisella seinällä se on dramaattinen ja hieman ankara, tumma ikkuna vaaleassa tasossa. Keskitonisella seinällä, lämpimän harmaalla, greigen, vaimean oliivin, se asettuu ja muuttuu tunnelmalliseksi; reunat pehmenevät ja kuva lakkaa näyttämästä esineeltä. Vältä vilkasta tapettia kokonaan. Tällä kankaalla on tarpeeksi sisäistä monimutkaisuutta kilpaillakseen minkä tahansa lähellä olevan kanssa.
Viimeinen käytännön seikka: pidä lasi tai pinta poissa vastapäisten ikkunoiden ja lamppujen suorasta heijastuksesta. Tumma kuva on käytännössä peili, ja kuva, joka perustuu kymmenen minuutin silmän sopeutumiseen, pilataan kirkkaalla ikkunan suorakulmiolla, joka kimpoaa takaisin katsojaan.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos Musée de l'Orangerie kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.