Lumpeet (Nympheas)
Kysy, miltä lampi näyttää, ja useimmat kuvailevat asiaa, jolla on reunat: ranta, kaislikkoa, puita takana, taivas yllä. Yritä nyt muistaa, miltä lampi oikeasti näyttää, kun seisot sen reunalla ja katsot alas. Ei horisonttia. Ei taivasta, paitsi taivas, joka saapuu toisen käden kautta alta. Lehdet lepäävät tasaisella pinnalla, joka on jollakin tavalla myös reikä. Sen version Monet maalasi, ja vuoteen 1907 mennessä hän oli hionut sen lähes yksityiseksi kieleksi.
Tämä kangas on yksi violeteista. Ei vihreä keskipäivä, ei kuuma oranssi ilta, vaan hetki, jolloin valo on jättänyt veden pinnan ja saavuttaa sen vain heijastuneena värinä ylhäältä. Lehdet ovat tummat. Niiden välinen vesi on lila, sininen ja paikoin syvän mustelman violetti, ja lumpeenkukat istuvat sen päällä pieninä vaaleina keskeytyksinä, joissa on hieman kuumuutta.
Hän rakensi sen, mitä maalasi
Lammikkoa ei löydetty. Sen tilasi itselleen maalari. Monet vuokrasi Givernyn talon vuonna 1883 ja osti sen 1890. Vuodesta 1893 hän alkoi kaivaa vesipuutarhaa, ja vuonna 1895 hän lisäsi japanilaisen jalankulkusillan. Tämän kankaan aikaan hän oli muovannut, istuttanut ja hoitanut tuota vesialuetta neljätoista vuotta.
Tämä muuttaa teoksen luonnetta tavalla, joka on helppo aliarvioida. Maisemamaalari neuvottelee yleensä maailman kanssa, jota hän ei ole suunnitellut. Tässä hän oli valinnut kasvit, päättänyt rannan muodon ja hallinnut sitä, mitä heijastui pintaan, hallitsemalla sitä, mitä sen ympärillä kasvoi. Sitten hän seisoi sen edessä lopun elämäänsä, noin kolme vuosikymmentä, ja maalasi sitä.
Hän oli kuudenkymmenen puolivälissä tehdessään tämän. Hänellä oli silloin rahaa ja mainetta, jotka olivat molemmat tulleet myöhään. Viljakasat vuosilta 1890 ja 1891 olivat myyneet nopeasti ja hyvin Durand-Ruelin kautta ja muuttaneet hänet vaikeasta maalarista halutuksi. Hänen seuraamansa poppelit Eptejoen varrella, ja hän oli ostanut sen puurivin huutokaupasta mieluummin kuin antanut kaataa ne ennen kuin oli saanut ne valmiiksi. Kaikki tämä antoi hänelle lopulta vapauden lopettaa aiheiden etsimisen kokonaan.
Ongelmana maalata pinta, jolla ei ole reunoja
Kun horisontti poistetaan maisemasta, katsojan ankkuri katoaa. Ei ole enää viivaa, joka kertoo silmälle, missä maailma loppuu, eikä ole ylä- tai alareunaa tavallisessa mielessä.
Mitä Monet korvaa, on lumpeenlehtien ellipsi. Kankaan yläosassa ne ovat kapeita, melkein suikaleiksi litistyneitä, koska näet ne matalassa kulmassa veden poikki. Alareunaa kohti ne avautuvat pyöreämpiin muotoihin, koska katsot jyrkemmin alas. Tämä asteittainen avautuminen on kuvan ainoa perspektiivi, ja se riittää. Seuraa sitä ja voit tuntea veden pinnan kallistuvan pois sinusta.
Toinen keino on siveltimen vetojen suunta. Vaakasuorat vedot ovat litteitä ja niistä tulee pinta. Pystysuorat vedot nousevat ylös ja niistä tulee heijastus, joka syöksyy alas tilaan, jolla ei ole lattiaa. Hän vaihtelee näitä kahta jatkuvasti, minkä vuoksi kuva heilahtelee litteän koristelun ja äärettömän syvyyden välillä sitä katsoessa.
Kolmas on se, mitä hän jättää pois. Ei ole kaislikkoa, rantaa eikä kiinteää esinettä, johon verrata. Kuva kieltäytyy kertomasta, kuinka suuri mikään on.
Tätä kangasta kannattaa verrata siihen, mitä hän oli tehnyt vuosikymmentä aiemmin samalla lammella. Ensimmäisissä vesipuutarhakuvissa oli japanilainen jalankulkusilta, ja silta on arkkitehtuurin kappale: sillä on ylä- ja alaosa, se ulottuu rannalta toiselle, se kertoo tarkalleen, missä seisot ja kuinka leveä vesi on. Vuoteen 1907 mennessä silta on kadonnut, rannat ovat kadonneet, ja niiden mukana kaikki jäljellä oleva tieto mittakaavasta ja sijainnista. Hän käytti ne vuodet poistaakseen järjestelmällisesti kaiteet omasta kuvastaan, ja tämä kangas on se, mitä jäi jäljelle, kun ne kaikki olivat poissa.
Mitä katsoa, järjestyksessä
Katso ensin lehtiä ja erityisesti niiden reunoja. Niitä ei ole piirretty ääriviivoin. Jokainen on värimassa, joka on asetettu eri värimassan viereen, ja reuna on olemassa vain siksi, että nämä kaksi ovat eri mieltä. Siksi ne kelluvat eivätkä istu.
Toiseksi, katso vaaleimpia kohtia. Tällaisessa violetissa kankaassa vaaleimmat alueet ovat yleensä heijastunutta taivasta, ja ne ovat lähes aina viileämpiä ja vähemmän kylläisiä kuin aluksi oletat. Ne luetaan valoksi, koska kaikki niiden ympärillä on syvempää, ei siksi, että ne olisivat kirkkaita.
Kolmanneksi, etsi kukkia. Niitä on harvoin monta, ja ne kantavat kuvan ainoat lämpimät sävelet. Peitä ne sormella, niin koko kangas muuttuu kylmäksi ja raskaaksi. Ne ovat rakenteellisesti kantavia, vaikka ovat pieniä.
Neljänneksi, katso itse maalia. Näinä vuosina käsittely on löyhää mutta hallittua, kerroksia rikkonaista väriä vedettynä aluskerroksen päälle, joka paistaa läpi raoista. Ne raot ovat värinän lähde. Täytä ne, ja pinta kuolee.
Miten se käyttäytyy huoneessa
Violetti lammikkokuva on hyvin erilainen huonetoveri kuin vihreä. Viileä, syvä ja hieman yöllinen, se laskee tilan lämpötilaa ja tekee siitä hiljaisemman. Se on siksi erityisen hyvä valinta huoneisiin, jotka saavat jo liikaa aurinkoa, tai makuuhuoneen, työhuoneen tai kylpyhuoneen seinään, jossa haluat silmän asettuvan eikä viihtyvän.
Koska siinä ei ole horisonttia, sen ei tarvitse olla suhteessa huonekalujesi linjaan. Se voidaan ripustaa korkealle, matalalle, keskeltä sivuun tai ryhmään, eikä mikään näistä päätöksistä näytä virheeltä. Se on yksi hyvin harvoista aiheista, joilla ei ole todella väärää suuntaa ympäröivään huoneeseen.
Se reagoi voimakkaasti valaistukseen. Viileässä päivänvalossa siniset ja lilat hallitsevat ja kuva luetaan vedeksi. Lämpimässä iltalampun valossa violetit siirtyvät kohti ruusunpunaista ja kukat tulevat esiin. Jos sinulla on kuvavalaisin tai lämmin lamppu sen lähellä, kuva muuttaa selvästi luonnetta iltapäivän ja illan välillä.
Se pitää myös oikeanlaisesta seurasta. Syvät maalatut seinät, tumma puu ja mattapinnat sopivat sille paljon paremmin kuin kiilto ja korkea kontrasti. Erittäin valkoista seinää vasten se voi näyttää fragmentilta. Keski- tai syvää sävyä vasten se näyttää ikkunalta maahan.
Aihe, joka ei koskaan sulkeutunut
Kun lampi ilmestyi hänen työhönsä, se ei koskaan poistunut. Hän maalasi sitä joka valossa ja joka mielialassa loppuelämänsä, vuosien läpi, jolloin kaihi, joka diagnosoitiin noin 1912, vei vähitellen hänen värien näköään, ja vuoden 1923 leikkauksen jälkeenkin.
Tämä vuoden 1907 kangas kuuluu tuon pitkän projektin keskivaiheeseen, jolloin hänen silmänsä toimivat vielä ja kunnianhimo oli jo mennyt hyvin outoon suuntaan: kuva vedestä, jossa ei ole muuta kuin vettä, sen kukkia ja kaikkea, mitä taivas teki yläpuolella, saapuen ylösalaisin. Se on Museum of Fine Arts Houstonin kokoelmissa.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos Museum of Fine Arts, Houston kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.