Lumpeet
Seiso tämän kankaan edessä ja yritä selvittää, missä seisot. Ei ole rantaa. Ei ole kaukaista rantaviivaa, ei taivasta veden yllä, ei puuriviä, ei venettä, ei horisonttia. Et katso lammen yli. Katsot alas lampeen, niin läheltä, että pinta täyttää koko näkökenttäsi, ja ainoa asia, joka kertoo sinulle, kumpi suunta on ylös, on se, miten lumpeenlehdet lepäävät litteinä, kun taas heijastuneet pilvet putoavat syvyyteen.
Tuota hämmentyneisyyden tunnetta ei ole sommiteltu vahingossa. Se on kolmenkymmenen vuoden työn päämäärä, ja sen saavutti mies, joka lähestyi kahdeksaakymmentä ja joka ei enää voinut luottaa omiin silmiinsä.
Lampi oli hänen omaa aikaansaannostaan
Monet vuokrasi talon Givernystä vuonna 1883 ja osti sen vuonna 1890. Vuodesta 1893 hän alkoi kaivaa vesipuutarhaa, ohjaten vettä lammen tekemiseksi, ja vuonna 1895 hän rakensi sen yli japanilaisen jalankulkusillan. Kaikki tässä kuvassa – jokainen lumme, jokainen heijastus, jokainen varjo lehtien alla – kasvaa vesialtaassa, jota ei olisi olemassa, ellei hän olisi määrännyt sitä kaivettavaksi.
Se on outo asema maisemamaalarille. Suurimman osan elämästään hän oli lähtenyt ulos ja löytänyt aiheita: rannikoita, satamia, viljakasapeltoja, rivin poppeleita, jotka hän lopulta osti huutokaupasta estääkseen niiden kaatamisen. Lampi oli erilainen. Hän loi aiheen, ja vietti sitten elämänsä viimeiset vuosikymmenet maalaten sitä. Vuoteen 1920 mennessä hän oli tehnyt sitä neljännesvuosisadan eikä ollut vieläkään tyhjentänyt sitä.
Maalaamista epävarmoilla silmillä
Kaihi diagnosoitiin noin vuonna 1912. Hänelle ei tehty leikkausta ennen vuotta 1923. Se on noin yksitoista vuotta, joiden aikana hän katseli oman välineensä pettävän, ja tämä kangas sijoittuu lähelle tuon ajanjakson puoliväliä.
Kaihi ei aiheuta pelkkää epäterävyyttä. Se kellastaa ja paksuntaa mykiön, joten viileät värit kuolevat ensimmäisinä. Siniset ja violetit haalistuvat, kaikki muuttuu lämpimämmäksi, ja hienovaraiset erot varjoissa katoavat. Maalari, joka oli viettänyt viisikymmentä vuotta rakentaen koko menetelmänsä varjon tarkan lämpötilan varaan, sai nyt omilta silmiltään vääristynyttä tietoa, ja hän tiesi sen.
Hän jatkoi työtä. Hän maalasi hyvin suuria, leveillä, kaatavilla siveltimenvedoilla, kankaille, jotka oli mitoitettu niin, että vedot vaativat suurta ja varmaa otetta eivätkä pientä ja tarkkaa. Siinä missä aikaisempi versio hänestä olisi asettanut tarkan viileän sävyn tarkan lämpimän sävyn viereen, myöhäisessä työssä liikutaan pitkissä, kietoutuvissa värikiehkuroissa, jotka asettuvat päällekkäin ja lomittain, korjaten samalla.
Tuon voi lukea rappeutumisena. On rehellisempää lukea se sopeutumisena. Myöhäiset lampeen liittyvät kuvat eivät ole miehen työtä, joka epäonnistuu tekemään sitä, mitä hän ennen teki. Ne ovat miehen työtä, joka muutti mittakaavaansa, käsittelyään ja tavoitteitaan vastaamaan sitä, mitä hän pystyi edelleen luotettavasti näkemään – massaa, liikettä ja lämpöä – yksityiskohtien sijaan.
On myös puhtaasti fyysinen ulottuvuus, joka jää romanttisen version ulkopuolelle. Suuren maalaaminen on kovaa työtä. Isoa kangasta on siirrettävä, tuettava, ylettävä yli. Yläosan työstäminen tarkoittaa jonkin päällä seisomista. Alaosan työstäminen tarkoittaa kumartumista tai istumista ja käden pitämistä täysin ojennettuna tuntikausia. Monet lähestyi kahdeksaakymmentä tehdessään kuvia tässä mittakaavassa, ja vedot niissä ovat pitkiä, jatkuvia, koko käsivarren eleitä, eivät pieniä ranteen liikkeitä, joita varovainen mies tekisi. Jokainen noista vedoista oli fyysinen sitoumus vanhalta keholta. Se on osa sitä, mitä katsot, ja siksi maalissa on jotain ajettua, ei vain levitettyä.
Näin sitä oikeasti katsotaan
Aloita lumpeenlehdistä, koska ne ovat kuvan ainoat kirjaimelliset esineet. Ne lepäävät litteinä. Ne on piirretty ellipseinä – pyöreämpinä kankaan yläosassa ja litteämpinä alaosassa – ja tuo litistyminen on koko kuvan ainoa perspektiivivihje. Seuraa noita ellipsejä, niin tunnet veden pinnan kallistuvan pois sinusta.
Toimi sitten päinvastoin ja katso pimeimpiä kohtia lehtien välissä. Ne eivät ole varjoja pinnalla. Ne ovat syvyyttä, veden yläpuolella olevien asioiden heijastuneita alapintoja, ja ne lukevat reikinä. Kuva pyytää jatkuvasti silmääsi hyväksymään kaksi ristiriitaista asiaa samanaikaisesti: litteän pinnan, joka on täynnä kelluvia kiekkoja, ja pohjattoman pystysuoran tilan, joka on täynnä heijastunutta taivasta.
Katso siveltimenvetojen suuntaa. Vaakasuorat vedot laskeutuvat ja muuttuvat vedeksi. Pystysuorat ja vinot vedot nousevat ja muuttuvat heijastuksiksi. Hän käyttää siveltimen kulmaa syvyysohjeena, ja kun sen huomaa, sitä ei voi lakata näkemästä.
Astu sitten taaksepäin, kunnes yksittäiset vedot katoavat. Kahden metrin päästä kiehura hahmottuu valona vedellä. Kolmenkymmenen sentin päästä se on kenttä erillisiä värillisiä eleitä, joiden välissä paljas kangas paistaa ajoittain esiin. Useimmat maalaukset näyttävät parhaalta yhdeltä etäisyydeltä. Tällainen on rakennettu olemaan kaksi eri kuvaa riippuen siitä, missä seisot.
Viimeinen harjoitus. Yritä löytää lammen yläreuna, eli kohta, jossa vesi kohtaisi rannan, jos ranta olisi mukana. Sitä ei ole. Hän on rajannut aiheen niin, että vesi täyttää kehyksen laidasta laitaan, mikä tarkoittaa, että kuva esittää itsensä katkelmana jostakin, joka jatkuu sen ulkopuolelle kaikkiin neljään suuntaan. Tuo yksittäinen päätös on syy siihen, miksi nämä myöhäiset kankaat tuntuvat vähemmän näkymiltä ja enemmän ympäristöiltä.
Mitä se tekee huoneelle
Kuva, jossa ei ole horisonttia, tekee jotakin, mihin mikään maisema ei pysty: se ei kerro huoneelle, mihin suuntaan sen pitäisi olla. Ei ole taivasta ylhäällä vaatimassa lattian suuntaista linjaa, ei maaviivaa riitelemässä huonekalujesi kanssa. Se toimii värikenttänä, joka sattuu olemaan luettavissa vedeksi.
Tämä tekee siitä poikkeuksellisen anteeksiantavan ripustaa. Se toimii sängyn yläpuolella, matalan pöydän yllä, käytävän päässä tai huoneessa, jossa seinä ei ole aivan suorassa, koska siinä ei ole voimakasta sisäistä geometriaa paljastamaan ympäröivän arkkitehtuurin virheitä.
Se käyttäytyy myös kuin mielialan säädin. Myöhäisen lammen paletti kulkee vihreän, violetin, syvän sinisen ja pienten kuumien sävyjen läpi kukkia varten, ja muuttuvassa päivänvalossa niiden välinen tasapaino todella muuttuu. Aamuvalo nostaa vihreät esiin. Iltainen lamppuvalo tuo violetit ja lämpimät pohjasävyt etualalle. Huone, jossa tämä on, näyttää hieman erilaiselta neljältä iltapäivällä kuin yhdeksältä illalla.
Anna sille kokoa, jos voit. Nämä kuvat on suunniteltu suuriksi, ja pieni kopio muuttaa vedot tekstuuriksi eleen sijaan. Mitä suurempi se on, sitä lähempänä voit seistä, ja läheltä katsottuna kuva lakkaa olemasta lampi ja muuttuu puhtaaksi maaliksi.
Viimeinen aihe
Vesipuutarha piti hänet loppuun asti. Hän kaivatti lammen, istutti sen, rakensi sillan, katseli sen kypsymistä ja maalasi sen sitten läpi oman vähittäisen sokeutumisensa, läpi sotavuosien, äärimmäiseen vanhuuteen asti. Siinä on jotakin itsepäistä, jonka pinnan tyyneys pyrkii peittämään. Tämä ei ole rauhallinen kuva, jonka on tehnyt rauhallinen mies. Se on rauhallinen kuva, jonka on tehnyt joku, joka ei suostunut lopettamaan.
Kangas on Nelson-Atkinsin taidemuseon hallussa. Mitä ihmiset huomaavat seisoessaan sen edessä, on kuinka fyysinen se on: maaliharjanteita, vedettyjä reunoja, kohtia, joissa väri on pantu alas ja heti vedetty läpi toisella värillä. Rauha on pinnalla. Sen alla koko juttu on ponnistelua.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos The Nelson-Atkins Museum of Art kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.