Lummelampi
Seiso lammen reunalla keskikesällä ja katso suoraan alas veteen, ja huomaat, ettet voi päättää, mitä katsot. On pinta, jossa kelluvat lummekiekot ja veden pinnalla leijuva pölyn ja siitepölyn kalvo. On heijastus, joka on taivas ja puut, jotka näyttävät roikkuvan jalkojesi alapuolella. Ja on syvyys, jossa varret laskeutuvat ruskeanvihreään hämärään. Kaikki kolme ovat samassa paikassa samaan aikaan, eikä silmäsi suostu asettamaan niitä tärkeysjärjestykseen.
Tämä hämmennys on tämän maalauksen aihe. Siinä ei ole horisonttia, ei rantaa, ei taivasta paitsi taivas, joka makaa vedessä. Kehys on täytetty kokonaan pinnalla, joka on myös ikkuna, ja koko asia kallistuu sinua kohti. Monet oli seitsemänkymmentäyhdeksänvuotias maalatessaan sen. Hän oli tuijottanut tähän veteen neljännesvuosisadan, ja hän oli luopunut ajatuksesta, että maisema tarvitsee maata.
Lampi, jonka eteen hänen oli taisteltava
Vesi ei ole luonnollista. Hän vuokrasi talon Givernyssä vuonna 1883 ja osti sen vuonna 1890, ja vuodesta 1893 hän ryhtyi rakentamaan lampea, ohjaten pienen Epte-joen syöttämään sitä. Paikalliset maanviljelijät vastustivat. Vesi ei ole koriste maalaiskylässä. Se on kastelua, se on karjaa, se on asia, johon ihmisillä on oikeuksia, ja muualta tullut taidemaailman edustaja, joka ehdotti sen ohjaamista kukkien kasvattamista varten katseltavaksi, ei ollut ilmeisen järkevä naapuri.
Hän sai tahtonsa läpi. Japanilainen silta rakennettiin vuonna 1895, ja istutukset tihenivät vuosi vuodelta. Jokainen lehti tässä maalauksessa seisoo vedessä, jonka eteen mies väitteli, maksoi ja kaivoi. Tämä on syytä pitää mielessä, koska näitä myöhäisiä kankaita kuvataan usein tyyniksi, eivätkä ne oikeastaan ole sitä. Ne ovat tallenne pakkomielteestä, joka muokkasi palan maaseutua, jotta yksi ihminen voisi katsella samoja kahtakymmentä neliömetriä loppuelämänsä.
Silmät
Harmaa kaihi diagnosoitiin noin vuonna 1912. Hänelle tehtiin leikkaus vasta vuonna 1923. Tämä tarkoittaa suunnilleen yhtätoista vuotta maalaamista linssien läpi, jotka vähitellen samenivat ja kellastuivat, ja tämä kangas on lähellä tuon jakson loppua.
Mieti, mitä se tarkoittaa maalarille, jonka koko käytäntö oli värien tarkka raportointi. Kaihi ei pelkästään hämärrä. Se muuttaa silmään saapuvan valon tasapainoa, lämmittäen ja himmentäen, vieden viileän pään pois ensin. Kaikkein värikeskeisin elossa oleva maalari menetti luotettavan pääsyn väreihin, ja hän jatkoi, isossa mittakaavassa, päivittäin, vuosikymmenen.
Näet seuraukset käsittelytavassa. Vedot ovat leveitä ja itsevarmoja, piirros on täysin imeytynyt maaliin, ja väri on korkealla ja lämpimänä. Onko se heikkenevä näkö vai vaikeasti ansaittu vapaus, on kysymys, josta ihmiset ovat väitelleet vuosisadan, ja rehellisesti sanottuna se on todennäköisesti molempia. Kuusikymmentä vuotta katsomista antaa miehelle paljon maalattavaa, vaikka instrumentti pettää.
Lampi on kone, jota on hoidettava
Vesipuutarhoja ei jätetä rauhaan. Liljat leviävät ja niitä on harvennettava, tai ne peittävät pinnan kokonaan, eikä vettä jää heijastamaan mitään. Pudonneet lehdet uppoavat ja mätänevät ja tummentavat vettä. Leväkukinnot ilmestyvät lämpimällä säällä. Lehdet itse keräävät pölyä, ja lampi, jota ei puhdisteta, näyttää läiskältä eikä peililtä.
Joten jokaisen näistä maalauksista takana on huoltorutiini. Tämän kankaan lampea hoidettiin jatkuvasti, sen pinta pidettiin avoinna joistakin kohdista ja tiheänä toisista, koska kompositio, jonka Monet halusi, riippui peitetyn ja avoimen veden suhteesta. Hän ei maalannut luonnonmaisemaa. Hän maalasi asetelman, jonka hän oli istuttanut, kaivanut, ohjannut joen täyttämään ja sitten kuratoinut kahdenkymmenenviiden vuoden ajan.
Se on epätavallinen suhde maalarin ja aiheen välillä. Useimmat taiteilijat löytävät aiheen. Tämä valmisti oman aiheensa ja käytti sitten vuosikymmeniä säätääkseen sitä, jotta se antaisi hänelle kuvia jatkuvasti. Vuoteen 1919 mennessä lampi ja maalaukset olivat muodostuneet yhdeksi suljetuksi järjestelmäksi: puutarha antoi aiheen, aihe antoi työn, työ maksoi puutarhan.
Se myös selittää myöhäisten kankaiden oudon itsevarmuuden. Mies, joka on katsonut samaa vettä joka päivä neljännesvuosisadan, ei tarvitse tarkistaa mitään. Hän tietää, missä lumpeenlehdet sijaitsevat, miten heijastukset kaatuvat joka tunti, mitä pajut tekevät lammen kauimmaiselle reunalle elokuussa. Siinä vaiheessa silmät merkitsevät vähemmän kuin ennen, mikä oli onnekasta.
Pinnan maalaaminen, joka on myös ikkuna
Huomaa, miten kuva on järjestetty. Lummekiekot näyttävät vaakasuorilta ellipseiltä, makaaen tasaisesti, loitontuen ja tiivistyen ylöspäin kangasta. Se on ainoa perspektiivivihje koko maalauksessa, ja se riittää. Niiden välissä ja alla heijastuneet puut ja taivas kulkevat pystysuoraan, pudoten alas veteen.
Joten sinulla on kaksi suuntajärjestelmää, jotka risteävät toistensa kanssa: tasaiset asiat matkalla pois sinusta ja heijastuneet asiat putoamassa alaspäin. Tämä risteys on syy siihen, miksi tila tuntuu epävakaalta ja miksi silmä liikkuu jatkuvasti. Se on myös syy siihen, miksi nämä maalaukset, jotka eivät sisällä tapahtumaa, eivät ole tylsää katsottavaa. Kuva ei anna sinun asettua yhteen tulkintaan siitä, missä mikäkin on.
Maali on levitetty pitkinä, täyteläisinä vetoina, usein märkää märälle, siveltimen kääntyessä liikkuessaan. Paikoin väri on hangattu ohueksi ja kankaan kude tulee läpi; toisissa se nousee pystyssä kuin pigmenttiköysi. Mene lähelle, eikä siinä ole vettä, ei kukkaa, ei mitään muuta kuin merkkejä. Astu neljä askelta taaksepäin, ja se sulkeutuu lammiksi niin vakuuttavasti, että ihmiset kumartuvat sitä kohti.
Mitä katsella
- Etsi ensin tummimmat kohdat. Ne eivät ole varjoja vedessä. Ne ovat puiden heijastuksia, ja ne näyttävät syvyydeltä, mikä on koko myöhäisen sarjan suuri temppu.
- Seuraa yhtä lumpeenlehtiriviä alareunasta ylöspäin ja katso niiden tiivistyvän. Tämä tiivistyminen tekee kaiken työn, jonka horisontti normaalisti tekisi.
- Etsi kukat. Ne ovat yleensä ainoa kohta kankaassa, jossa on aidosti vaalea, peittävä kosketus, levitetty viimeiseksi, kohoten kaiken muun yläpuolelle.
- Yritä löytää lammen reuna. Et löydä. Hän rajasi sen pois tarkoituksella, jotta vedellä ei ole rajaa ja maalaus toimii kuin pala loputtomasta.
Miten se käyttäytyy oikealla seinällä
Kokopintainen kompositio vailla horisonttia on aidosti erilainen esine elää kanssa. Siinä ei ole oikeaa yläreunaa eikä ankkuroivaa linjaa, joten kuva ei määrää huoneen suuntaa kuten maisema. Se istuu kuin värillinen paneeli, joka paljastuu paikaksi, kun lähestyt sitä.
Tämä tekee siitä erinomaisen etäältä ja vielä paremman läheltä, mikä on harvinainen yhdistelmä. Aseta se paikkaan, jossa ihmiset kävelevät ohi muutaman askeleen päässä ja joskus istuvat lähellä, ja se toimii molemmilla etäisyyksillä. Se myös tarkoittaa, että se voi olla seinällä, joka on sivussa huoneesta, tuntumatta huonosti sijoitetulta.
Vihreä, sinivioletti ja ruusu hallitsevat, lämpimin okran sävyin vedessä. Se on mukava valkoista, vaaleanharmaata ja pehmeänvihreää seinää vasten, ja siitä tulee yllättävän rikas syvän hiilen tai tummanvihreän kanssa, jolloin kukkakosketukset hyppäävät esiin. Vältä ripustamasta sitä minkään voimakkaan kuvion viereen, koska kangas on itsessään kaikki tekstuuria, ja ne tärisevät toisiaan vasten.
Valaise se tasaisesti ja anteliaasti. Tämä on maalaus, jossa ei ole pimeää nurkkaa piilottamassa ongelmia, ja se haluaa tarpeeksi valoa pitääkseen vihreät sameutumasta illalla. Ripusta se matalalle. Lampeen katsotaan alas, ja kuva on vakuuttavampi, kun silmäsi tulee siihen ylhäältä.
Lisää tästä kokoelmasta
Tuo tämä maalaus kotiin
Valitse käsin maalattu öljyjäljennös aidon siveltimenjäljen saamiseksi tai arkistolaatuinen kangasvedos kirkasta museokuvanlaatua varten. Jokainen koko säilyttää alkuperäiset mittasuhteet.
Katsele tätä teosta ja vaihtoehtoja
Lisää luettavaa
Tarkista alkuperäinen teos Tel Aviv Museum of Art kokoelman tietue ja jatka sukulaisteoksiin luettelossa.